Tammi-helmikuun vaihteessa tein raskaustestin. Taas kerran. Sillä kertaa olin kyllä aika varma, etten ole raskaana. Olimme vasta paria viikkoa aiemmin aloittaneet lapsettomuushoitona prolaktiini hormonin estolääkityksen. Prolaktiini arvoni oli ollut niin korkea, ettei minun pitänyt tulla raskaaksi ilman lääkitystä.

 Sillä kertaa juuri normaalin pelkän kontrolliviivan vieressä näkyi toinen, haaleaakin haalemapi viiva. En voinut uskoa sitä todeksi, mutta kyllä se näyutti eriltä kuin aiemmin. Aiemmin siinä ei ollut näkynyt yhtään mitään. Siis YHTÄÄN mitään! Nyt siinä oli jotain. Soitin ystävälleni Irlantiin, soitin äidilleni, soitin ystävälleni Vantaalle ja vihdoin, heitä kaikkia konsultoituani, soitin tulevalle isälle töihin. Hoimme molemmat, että ei nyt innostuta liikaa, vaan katsellaan rauhassa, tehdään viikon päästä uusi raskaustesti ja katsotaan onko viiva vahvistunut.

Viikon kuluttua olin tehnyt viisi uutta raskaustestiä, varannut ajan yksityiselle lääkäriasemalle ultraan, ostanut ensimmäiset ihanat vauvan vaatteet Benettonilta ja hymyillyt enemmän kuin koskaan. Olin maailman onnellisin ihminen! Kun pääsimme lapsettomuusasioissa tutun lääkärin luo ultraan, kuvassa näkyi pienen pieni valkoinen riisinjyvää muistuttava piste. Murunen! Meidän Murunen! Ihana, ihana Murunen! Meidän lapsi.