Raskauden ensimmäinen kolmannes oli elämäni onnellisinta aikaa. Olin täynnä energiaa, etsin joka päivä jostain lisää tietoa siitä, miten vauva sillä hetkellä kehittyi. Silittelin mahaani koko ajan ja odotin malttamattomana raskausmahan näkymistä. pullistelin vatsaani peilin edessä ja puristelin tyytyväisenä rintojani, jotka aloitivat kasvun huomattavasti mahaa aikaisemmin. Tunsin oloni enemmän naiseksi, kuin ikinä! Ekasta kolmanneksesta vietimme viisi viikkoa Thaimaassa. Off the beaten track-matkasuunnitelmamme muutettiin Close to civilization and best hospitals-matkasuunnitelmaksi.

Matka oli ihana! Ostin matkalaukullisen vauvakrääsää potkupuvuista lastenhuoneen tauluihin hintaan ei juuri mitään. Näin jälkeenpäin harmittaa, etten uskaltanut keskenmenon pelossa ostaa mitään isompaa, kuten vaunuja tms. Nekin olisivat olleet niin älyttömän halpoja siellä. Noh, pääasia, että raskaus jatkuu edelleen. Vaunut kyllä saadaan Suomestakin! Nautimme joka solullamme auringosta, merestä ja ihanasta thairuuasta. Suht kokeneena Thaimaan matkaajana söin suurimmaksi osaksi katukeittiöistä, joissa on kokemukseni mukaan paras ruoka. Huvittavaa onkin, että kun lääkäri määräsi minulle muutaman päivän kunnon lepoa pienen tiputteluvuodon seurauksena, menimme tavoistamme poiketen hostellin sijasta kunnon hotelliin, sain hotellin aamupalasta todella pahan ruokamyrkytyksen ja jouduin kahdeksi yöksi sairaalaan tiputukseen ja kovaan lääkitykseen. No, pääsipähän pois Aurinkomatkojen junttituristien keskeltä. Alkoi jo ahdistaa heidän moukkamainen käyttäytymisensä esim. juuri aamiaisella. Siinä taas useammin kuin kerran tunteet vaihtelivat myötähäpeästä kiukkuun ja suruun. Mutta se siitä. Palvelua-alalla itse työskentelevänä täytyy sanoa, että on niitä elukoita muissakin kansallisuuksissa.

Eka kolmannes oli siis kaiken kaikkiaan aivan ihanaa aikaa. En osannut yhtään odottaa, mitä tuleman pitää.

Tammi-helmikuun vaihteessa tein raskaustestin. Taas kerran. Sillä kertaa olin kyllä aika varma, etten ole raskaana. Olimme vasta paria viikkoa aiemmin aloittaneet lapsettomuushoitona prolaktiini hormonin estolääkityksen. Prolaktiini arvoni oli ollut niin korkea, ettei minun pitänyt tulla raskaaksi ilman lääkitystä.

 Sillä kertaa juuri normaalin pelkän kontrolliviivan vieressä näkyi toinen, haaleaakin haalemapi viiva. En voinut uskoa sitä todeksi, mutta kyllä se näyutti eriltä kuin aiemmin. Aiemmin siinä ei ollut näkynyt yhtään mitään. Siis YHTÄÄN mitään! Nyt siinä oli jotain. Soitin ystävälleni Irlantiin, soitin äidilleni, soitin ystävälleni Vantaalle ja vihdoin, heitä kaikkia konsultoituani, soitin tulevalle isälle töihin. Hoimme molemmat, että ei nyt innostuta liikaa, vaan katsellaan rauhassa, tehdään viikon päästä uusi raskaustesti ja katsotaan onko viiva vahvistunut.

Viikon kuluttua olin tehnyt viisi uutta raskaustestiä, varannut ajan yksityiselle lääkäriasemalle ultraan, ostanut ensimmäiset ihanat vauvan vaatteet Benettonilta ja hymyillyt enemmän kuin koskaan. Olin maailman onnellisin ihminen! Kun pääsimme lapsettomuusasioissa tutun lääkärin luo ultraan, kuvassa näkyi pienen pieni valkoinen riisinjyvää muistuttava piste. Murunen! Meidän Murunen! Ihana, ihana Murunen! Meidän lapsi.

"Sää se et oo sitte mihinkää tyytyväine! Mietipä joskus ennenku valitat, miten palio huonommi asiat o monilla muilla. Mää nään kuule työssäni lapsia, joije vanhemmat ei välitä niistä yhtään. Me äitis kanssa tehhään kaikkemme, että sinulla ja veljelläs olis kaikki mahollisimma hyvi. Ja sää et arvosta sitä yhtään!" Tuttu kommentti lapsuudesta, joka on jäänyt mieleen sinänsä onnellisena aikana. Tuosta usein kuulemastani lausahduksesta on jäänyt pohjalle syyllisyys. Ajattelivatko he oikeasti, etten arvostanut heitä? Lapsena mietin sitä paljon ja syyllisyyden taakka oli raskas kantaa. Olin huono ihminen. Yritin sanoa, että arvostanpas, mutta sitä ei otettu huomioon. Piti vaan yrittää muuten todistaa arvostavansa. Tuntui vaan ettei sitä oikein osannut tarpeeksi näyttää ja tuntui tyhmältä sanoa silloin kun siitä ei huudettu. Syyllisyys on läsnä vieläkin. Nyt vain ymmärrän, että en ole pohjimmiltani tyytymätön ja huono ihminen ja se onkin tärkeintä. Siis se, että itse tiedän sen. Jos isä vieläkin ajattelee minusta niin, hänen mielensä muuttamiseksi en jaksa enää hukata vuosia. Kolmekymmentäyksi vuotta riittänee. Sitäpaitsi jos ottaisin asian esille isän kanssa, tulisi vaan riitaa ja pahoittaisin mieleni, koska olisin jälleen tuottanut pettymyksen. En kestä nähdä sitä isän kasvoilta. Hän saisi taitavana puhujana asian kuitenkin kääntymään päälaelleen ja niin, että syyllisyyteni omasta elämästäni ja tekemistäni valinnoista vain kasvaisi. Nyt on aika keskittyä itseen ja omaan perheeseen.

Automatkariitelyt nopeusrajoitusten noudattamisesta on varmaan vakavimpia kriisejä, joita olemme veljeni kanssa joutuneet todistamaan lapsuudessamme. Meillä riitti rakkautta. Ja meille riitti rakkautta. Isämme oli, ja on edelleen, hyvin hallitseva persoona. Hän tekee kaikkensa perheen puolesta, mutta mikään ei ole ilmaista. Isän henkinen voima on pitänyt minua otteessaan niin vahvasti, että olen vasta nyt aikuisiällä alkanut miettiä, mitä itse haluan sen sijaan mitä isä haluaa. Edelleen, lähes kaikessa mitä teen, mietin automaattisesti mitä isä sanoisi. Nykyään vaan saatan ottaa riskejä ja tehdä asioita oman harkintakykyni ohjaamana. Nyt uskallan tehdä sen pelkäämättä isän rakkauden loppuvan. Olenkin itse asiassa ehkä aina tehnyt omia ratkaisuja, mutta en ole pystynyt nauttimaan niistä, jos olen tiennyt, että isä haluaisi tehtävän toisin. En haluaisi koskaan pahoittaa isäni mieltä, mutta olen väsynyt syyllisyyteen, joten se riski on otettava.

Tiedän, että loppupeleissä isä pahoittaisi mielensä eniten, jos tietäisi, että olen elänyt puolionnellisena luullakseni miellyttäväni häntä. Kyse on siis enemmän ongelmasta minun pääni sisällä, kuin ehkä sittenkään isän halusta dominoida elämääni. Olen kaiken vahvuuteni keskellä ollut heikko. On ollut helpompi tukeutua ratkaisuissa siihen mitä isä haluaisi tai ei haluaisi, kuin miettiä oikeasti tekojensa syitä tai seurauksia. En tiedä, onhan tämä aika vaikea asia miettiä. jotenkin vaan tuntuu, että se on avain ainakin yhteen oveen, joka on saatava auki ennen ulospääsyä.

Viime yö oli vaikea, mutta ehkä oivalsin jotain.

T.  lähti äsken töihin ja kun ovi kävi nostin koneen pöydälle. Viimeöinen raastavan rehellinen keskustelumme johti väsyseen itkuun ja sen paineen aiheuttamaan nenäverenvuotoon, nyyhkyttävään nukahdukseen miehen suudellessa hiuksiani, kauniisiin uniin ilman painajaisia, aamukahvin jälkeiseen rakasteluun ja tarpeeseen jatkaa keskustelua. Koska, kuten jo kerroin, T. on töissä, jatkan keskustelua nettimonologina, blogina.

Viimeiset viikot, ehkä jopa kuukausi ovat olleet elämäni psyykkisesti ja fyysisesti hämmentävintä aikaa. Onneksi olen sairauslomalla, joten minulla on aikaa pohdiskella. Olen ihminen joka haluaa selvittää kaikki perinpohjin, etenkin oman päänsä sisällä. Ehkä jos olisin erilainen, en olisi koskaan sairastunutkaan. En vain koskaan ole ymmärtänyt päästää itseäni helpolla.

Nyt se olo taas tuli! Ei! Mikä ihme se on? Muistan sen jo lapsuudesta, mutta silloin se tuli niin harvoin. Ensimmäisen kerran muistan sen tulleen, kun vanhempani olivat viemässä minua ja veljeäni jonakin varmaankin ihan tavallisena aamuna hoitopaikkaan. Muistan sen hetken. Se oli sen puhelinkioskin kohdalla, jota ei enää ole siinä risteyksessä, mistä käännytään Kisatielle. Se olo kouraisi hetken ja pidättelin kyyneleitä, mutta en muista itkeneeni. Olikohan minulla joku lelu mukana, en muista, mutta muistan, että satoi vähän vettä ja oli hämärää. Nytkin sataa, mutta ilma on eri värinen. On heinäkuun neljäs 2009. Erään suuruudenhulluuteensa kompastuneen maailmanmahdin 233-vuotis syntymäpäivä, Suomen lähihistorian pisimmän hellekauden jälkeinen ensimmäinen sadepäivä ja äitini nimipäivä. Silloin oli ehkä syksy. Siitä on nyt ehkä 25 vuotta. Sen jälkeen se olo on tullut aina silloin tällöin, tiedän sen, mutta en muista kuin tuon ensimmäisen kerran niin tarkasti.

Se on vähän samanlainen tunne kuin se, kun ajetaan autolla oikein mäkistä tietä. Vaikka sellaista mitä mummolaan mentäessä ajettiin pienenä, ja missä tuli takapenkillä ekaa kertaa paha olo ja sitä myöten eka riita. Ylensä siitä, kumman mielimusiikkia kuunnellaan. Alle kouluikäinen velejni rakasti pehmeä-äänistä Elvistä, minä Miljoonasadetta synkkine teksteineen. Saimme tunnelman siirtymään myös etupenkkiläisille, isä ajoi liian kovaa äidin mielestä. Heidän perinteinen vauhtiriitansa oli vakavuusasteella aikuisten riitana meidän riitaamme ylempänä, joten kunnioitimme sitä lopettamalla omamme. Ehkä hiljaisuutemme hiljensi heidätkin. Riidat eivät ikinä kestäneet edes 30 kilometriä. Mummulaan oli matkaa 250. Kukaan ei halunnut kävellä loppumatkaa isän asiaa tiedustellessa ja autokyytiä vastaan omat epäreiluustunteet oli haudattava.

No joo, mutta siis ainakin fyysiseltä osaltaan se tunne on paljon samanlainen, kuin se mäkisellä tiellä autossa tuleva. Tai huvipuiston laitteessa, jossa tunnetta ei kuitenkaan luokitella epämiellyttäväksi, vaan tunteesta maksaneena hihkutaan ja huokaillaan ihmetyksestä. Lopetin Viikinkilaivassa käymisen jokunen vuosi sitten. Psyykkinen puoli onkin vaikeampi selittää. Se on varsin epämiellyttävä. Inhoan pelon tunnetta. En esimerkiksi katso kauhuelokuvia, koska haen fiktiiviseltä viihteeltä erilaisia, positiivisia tunteita. Näen paljon painajaisia. Sairaita, hirveitä unia, joista ei edes voi puhua. Minulla on vilkas mielikuvitus ja se näyttäytyy niissä pahana. Inhoan pelkoa, mutta tämä tunne on pahempi. Mieluummin pelkäisin, koska silloin tietäisin, mitä tunnen ja voisin alkaa olosuhteita järkeistämällä nakertaa tietäni ulos siitä tunteesta. Painajaisissanikin alitajuntani useimmiten tekee niihin olosuhteisiin nähden onnellisen lopun. Ratkon tilanteen, pelastan äidin, veljen tai tuntemattoman. Pääsen pakoon ja psykopaattimurhaaja saadaan lopussa kiinni ja eliminoidaan. En suostu heräämään ennen. Tästä tunteesta taas en pysty pääsemään eroon, ennen kuin se itse päättää lähteä pois vain tullakseen taas muistuttamaan kohta itsestään. Mikä hitto se on?!

Nyt viimeisen kuukauden aikana se on tullut varmaan yhtä monta kertaa, kuin koko edellisen kolmenkymmenen vuoden aikana yhteensä. Joskus se liittyy vauvan potkuihin. Ne tuntuvat tässä vaiheessa aika samalta, kuin se autojuttu. Juurikin tuolla mahanpohjassa. Tähän vaan liittyy ihan varmasti jotain muutakin. Noin vahva epämiellyttävyyden tunne ei voi olla pelkästään fyysistä, koska kyse ei ole kivusta eikä oksennustakaan tule. Oksettaa kyllä. Joskus alkaa tehdä mieli jääkylmää juotavaa. Mutta enemmän tekee mieli mennä piiloon. Käpertyä sikiöasentoon ja saada jotain ympärilleen. Suojamuuri, peitto, sielunkumppani. Jos se tunne tulee kaupungilla, tulee pakottava tarve päästä pian kotiin ja laittaa ovi lukkoon. Jos mies on töissä, on selvittävä yksin. Silloin vain käperryn. En katso ihmisiä. Pidättelen itkua. Odotan, että tunne menee ohi ja voin jatkaa elämää. Jos mies on kotona käperryn syliin, painan kasvoni hänen rintaansa vasten ja menen maailman pienimmälle kerälle. Siinä me ollaan, vauva ja minä, turvassa.

En ole ennen tarvinnut tuollaista turvaa. Olen ollut itse itseni turva. Nyt se olo tekee minusta täysin puolustuskyvyttömän. Naurettavan helpon haavoittaa. Viime yönä oivalsin jotain. En paljon mitään, mutta jotain. Tajusin, että syy tähän on löydyttävä, jotta tämä voi loppua. Muuten menetän järkeni ja joudun laitoshoitoon. En uskalla kohta enää olla yksin. Miten pelottavaa se onkin, on minun nyt pakko katsoa sisäänpäin. Se mitä sieltä löytyy voi olla jotain ihan pientä, selitys kaikkeen voi olla aivan pienen matkan päässä ja inhottavasta tunteesta päästään lopullisesti. Voi olla myös, että joudun matkustamaan aivan uusiin paikkoihin sisimmässäni. Avaamaan ovia, jotka olen itse lukinnut itseltäni turvatakseni hyvää oloa vähän samalla tavoin kuin kauhuleffoista tai Viikinkilaivasta kieltäytyessä. Olipa matka sitten kevyt lento kesäisellä taivaalla tai näännyttävä vaellus vaikeassa maastossa, perille on päästävä. Enkä lopeta, ennen kuin olen varma, että olen oikeassa paikassa. Ennen sitä en ole valmis äidiksi enkä vaimoksi. Minuun luotetaan. Juuri nyt pieni poika heittää huolettomana kuperkeikkaa ja leikkii napanuoralla omassa pikku pesässään ja pojan isä antaa asiakkaiden huomaamatta suukon uutuuttaan kiiltävälle kihlasormukselleen toivoen sen välittyvän tänne kotiin.