"Sää se et oo sitte mihinkää tyytyväine! Mietipä joskus ennenku valitat, miten palio huonommi asiat o monilla muilla. Mää nään kuule työssäni lapsia, joije vanhemmat ei välitä niistä yhtään. Me äitis kanssa tehhään kaikkemme, että sinulla ja veljelläs olis kaikki mahollisimma hyvi. Ja sää et arvosta sitä yhtään!" Tuttu kommentti lapsuudesta, joka on jäänyt mieleen sinänsä onnellisena aikana. Tuosta usein kuulemastani lausahduksesta on jäänyt pohjalle syyllisyys. Ajattelivatko he oikeasti, etten arvostanut heitä? Lapsena mietin sitä paljon ja syyllisyyden taakka oli raskas kantaa. Olin huono ihminen. Yritin sanoa, että arvostanpas, mutta sitä ei otettu huomioon. Piti vaan yrittää muuten todistaa arvostavansa. Tuntui vaan ettei sitä oikein osannut tarpeeksi näyttää ja tuntui tyhmältä sanoa silloin kun siitä ei huudettu. Syyllisyys on läsnä vieläkin. Nyt vain ymmärrän, että en ole pohjimmiltani tyytymätön ja huono ihminen ja se onkin tärkeintä. Siis se, että itse tiedän sen. Jos isä vieläkin ajattelee minusta niin, hänen mielensä muuttamiseksi en jaksa enää hukata vuosia. Kolmekymmentäyksi vuotta riittänee. Sitäpaitsi jos ottaisin asian esille isän kanssa, tulisi vaan riitaa ja pahoittaisin mieleni, koska olisin jälleen tuottanut pettymyksen. En kestä nähdä sitä isän kasvoilta. Hän saisi taitavana puhujana asian kuitenkin kääntymään päälaelleen ja niin, että syyllisyyteni omasta elämästäni ja tekemistäni valinnoista vain kasvaisi. Nyt on aika keskittyä itseen ja omaan perheeseen.

Automatkariitelyt nopeusrajoitusten noudattamisesta on varmaan vakavimpia kriisejä, joita olemme veljeni kanssa joutuneet todistamaan lapsuudessamme. Meillä riitti rakkautta. Ja meille riitti rakkautta. Isämme oli, ja on edelleen, hyvin hallitseva persoona. Hän tekee kaikkensa perheen puolesta, mutta mikään ei ole ilmaista. Isän henkinen voima on pitänyt minua otteessaan niin vahvasti, että olen vasta nyt aikuisiällä alkanut miettiä, mitä itse haluan sen sijaan mitä isä haluaa. Edelleen, lähes kaikessa mitä teen, mietin automaattisesti mitä isä sanoisi. Nykyään vaan saatan ottaa riskejä ja tehdä asioita oman harkintakykyni ohjaamana. Nyt uskallan tehdä sen pelkäämättä isän rakkauden loppuvan. Olenkin itse asiassa ehkä aina tehnyt omia ratkaisuja, mutta en ole pystynyt nauttimaan niistä, jos olen tiennyt, että isä haluaisi tehtävän toisin. En haluaisi koskaan pahoittaa isäni mieltä, mutta olen väsynyt syyllisyyteen, joten se riski on otettava.

Tiedän, että loppupeleissä isä pahoittaisi mielensä eniten, jos tietäisi, että olen elänyt puolionnellisena luullakseni miellyttäväni häntä. Kyse on siis enemmän ongelmasta minun pääni sisällä, kuin ehkä sittenkään isän halusta dominoida elämääni. Olen kaiken vahvuuteni keskellä ollut heikko. On ollut helpompi tukeutua ratkaisuissa siihen mitä isä haluaisi tai ei haluaisi, kuin miettiä oikeasti tekojensa syitä tai seurauksia. En tiedä, onhan tämä aika vaikea asia miettiä. jotenkin vaan tuntuu, että se on avain ainakin yhteen oveen, joka on saatava auki ennen ulospääsyä.